Voisinpa nyt olla kotona. Haluisin syödä lohikeittoa ja ruisleipää. Haluisin rutistaa mun pikkusiskoja. Haluisin jutella äitin kanssa kasvotusten, enkä vaan ruudun läpi. Haluisin mennä Eemelin kanssa iltalenkille. Ja pääsisinpä saunomaan. Haluisin myös soittaa meiän omalla pianolla. Ja voisinpa ajaa autolla Suomen maanteitä yksin auringon laskiessa sinkkarit täysillä, mukana laulaessa. (Puhun tälläki hetkellä videopuhelua äitin ja tyttöjen kanssa ja kyynelet vierii poskia pitkin, ku tytöt puhuu murteella ja ne syö siellä ihan meiän perheen näköstä kolmioleipää.) Voisin ajaa niitä Suomen maanteitä pitkin järvimaisemissa mökille. Olla siellä vähän aikaa ja ajaa sitten Porvooseen. Mennä sinne mummolaan ja käydä kävelemässä Vanhan Porvoon katuja. Haluisin nähä mun ystäviä. Mennä niitten kanssa laulamaan ja illaksi vaikka notskille Emäsaloon. Sitten ajaisin takas kotiin. Olisin vaan. Yhdessä mun perheen kanssa. Haluisin koko perheellä syyä iltapalaks meiän perheen näköstä kolmioleipää. Sit voitas saunanraikkaina vielä koko perheellä pötköttää äitin ja iskän sängyssä.
Mulla on täällä Krakovassa enää yks ja puoli kuukautta jälellä. Tällä hetkellä on kova koti-ikävä, mutta kohta ne kyynelet vierii, koska kaikki rakkaat ystävät täällä hajaantuu ympäri Eurooppaa omiin kotimaihinsa. Oon vaan niin kiitollinen siitä, että mulla on mahdollista saada tuntea näitä tunteita. Tuntea ikävää, kun mulla on niin paljon rakkaita ihmisiä siellä koti-Suomessa. Tuntea haikeutta, kun jotain niin hienoa, elämän mullistava kokemus täällä Puolassa, lähestyy loppuaan. Tuntea onnea tutuista ja turvallisista asioista sekä uudesta ja erilaisesta, mitä oon saanut täällä kokea. Näitten kuukausien aikana mun elämä on rikastunut monilla muistoilla ja uusilla ystävillä. Ja edelleen mulla on silti ne yks ja puoli kuukautta aikaa kerätä lisää muistoja. Tää kesä on täynnä rakkautta.
~Venla
